maanantai 7. huhtikuuta 2014

Maalimiesmotivaatio - mistähän sitä saisi?

Tottikset rullaa omalla painollaan eteenpäin. Olen tyytyväinen, että tuo osa-alue sujutu kerrankin, kun yleensä tuppaan sitä välttelemään, jos ei suju. Sitä seuraamista me edelleen hinkataan ja on tosiaan hienoa huomata, että edistystä on tapahtunut. Mutta ei siitä sen enempää.

Milan vahvin osa-alue; paikkamakuu.
Ollaan tehty edelleen paljon esineruutua ja se sujuukin aivan loistavasti! On niin omituista, että esineruutu on aivan huippu, mutta haku taas tökkii. Eilen meillä oli hakutreenit ja jälleen kerran sama ongelma. Kyllä se tyttö hienosti upposi ja teki töitä siellä metsässä, löysi maalimiehen, mutta sitten se vain hylkäsi sen. Lähetin uudelleen ja vielä kerran uudelleen ennenkuin vasta päätyi maalimiehen luo. Koira oli ollut ruuatta, joten olisi luullut, että se ruoka motivoisi. Toiselle maalimiehelle Mila ei varsinaisesti edes löytänyt, eipä se oikeastaan edes nenäänsä käyttänyt. Ääniavulla se kuitenkin sinkaisi salamana sinne missä maalimies oli. Kolmannelle maalimiehelle lähetin ja lähdin itse hieman kävelemään perään. Tänne ei ollut mitään ongelmaa. Tulimme siis siihen tulokseen, että joko maalimiesmotivaatio on nollassa, tai sitten tuo ei vain mielellään lähde luotani. Jotenkin tuntui, että tälle viimeiselle maalimiehelle meni niin hienosti, kun hieman kävelin perään ja koira sai minusta tukea. Se toisaalta selittäisi miksi esineruutu on niin huippu - koiralla ei ole mitään paineita, kun tarvitsee etsiä vain esine. Ei maalimiestä. 

Alusta astihan on ollut selvää, että Mila on sen verta herkkä koira, että haukkuvaa ilmaisua sille ei koskaan ole mahdollista tehdä, vaan siitä tulee rullakoira. Nyt siis päätettiin, että opetetaan Milalle rulla, tehdään siitä sille niin tärkeä kuin vain voi. Sen tarvitsisi hakea maalimieheltä vain tuo rulla ja tuoda se minulle, eikä sen tarvitse jäädä sinne maalimiehen luo. Katsotaan tepsisikö tuo sitten. Ärrh, ottaa niin pattiin, olen vähän semmoinen kaikkihetinyt -tyyppinen ihminen. Mutta eiköhän se tästä. Koira on vielä nuori ja onhan meillä aikaa. Lopetetaas kuitenkin postaus johonkin positiiviseen! Ohessa ihan pienen pieni pätkä esineruudulta :) Muistakaahan, että siinäkin ollaan vielä lapsen askelissa, joten se esineen tuominen on vähän tuommoista häslinkiä :D


keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kuulumisia kuvien kera

Terveppä taas. Ukko on jälleen pitänyt konetta omiin nettisivupuuhailuihinsa, joten meikäläisen päivittelyt on jääneet vähän kiven alle. Kyllähän mä sen bloggerin latasin puhelimeeni, mutta puhelimella ei saa kovin hyviä kuvia postauksiin ja itse olen sitä koulukuntaa, joka tykkää ihastella muiden komeaakin komeampia kuvia :) Onneksi sain perjantaina uuden puhelimen (Samsung Galaxy Note 3) ja siinä on hieman parempi kamera, niin ehkäpä minä nyt sitten joudan myös puhelimella päivittelemään.

Jaa-a kuulkaas ystävät ja kylänmiehet. Se alkaa kevät kolkutella ovella! Ilma on lähes joka päivä kuin morsian, aurinko paistaa ja linnut laulaa. Iskee useasti hirveä inspiraatio lähteä esineruutuilemaan ja kentälle tottistelemaan, mikä on tietysti vain ja ainoastaan positiivista. Onko muillakin jo kevättä rinnassa? :)
 
Vahinkolaukaus. Ei ole aseteltu vaan tyttö seisoskeli omiin nimiin palloa odottaessaan.
Heitäppä kuule se pallo minulle.

Niin se pallo.
Hei camoon, heitä nyt se pallo!

Wooppaaa, palloo!

Ollaan nyt Milan kanssa oikein innostuttu urakalla esineruutuilemaan! Sehän on toistaiseksi meille vielä uutta ja ihan lapsen askelissa tässä vielä mennään. Tulee kyllä niin positiivinen fiilis, kun Mila uppoaa esineruudulle niin hyvin ja tekee kunnolla työtä, kun taas sitten hakumetsällä hieman tökkii. Taitaa olla joku maalimiesmotivaatiopuutos, koska kyllä se useasti sen maalimiehen löytää, mutta sitten tuo vain hylkää sen. Katsotaan nyt sitten miten tässä edetään, vai edetäänkö ollenkaan. Ehkä olisi parasta vain ottaa hiukkasen takapakkia ja tehdä helpompia treenejä.
 

Hieman paistaa arska silmiin :D
 

Tottikset sujuvat vihdoin ja viimein. Olen niin kauan kironnut tuota meidän seuraamista kun kontakti on ollut hukassa ja koira edistää ja kulkee vähän milloin missäkin. Olen siis vaihtanut narupallon takaisin palkaksi ja edennyt ihan vain askel kerrallaan. Kannatti, sillä koirakin alkaa vihdoin hiffaamaan missä mennään, oikea paikka ja kontaktikin alkavat pysymään. Onnistumiset tuovatkin ihan mieletöntä inspiraatiota jatkaa treenaamista!

Koirani on niiiiiin viisaan näköinen.

Mutta osaa se poseeratakin.

Kevään ensimmäinen rantareissu Hietasaaressa.


Leppoisaa kevättä kaikille!